Modaaliverbi

Suomalaisessa kielioppiperinteessä modaaliverbeihin on voitu lukea vain samasubjektisen A-infinitiivitäydennyksen saavat verbit (hän jaksoi kävellä) tai vaihtoehtoisesti etenkin lausesubjektin saavat verbit (saattoi olla hyvä, että satoi). Tutkijat ovat myös olleet eri mieltä siitä, luetaanko suomen modaaliverbeihin genetiivimuotoisen täydennyksen saavia verbejä (minun täytyy mennä). Tiukemmin rajattuun modaaliverbien luetteloon kuuluu Heikki Kangasniemen mukaan vain 14 ”enemmän tai vähemmän selvää” modaaliverbiä: voida, saada, saattaa, sopia, taitaa, mahtaa, pystyä, kyetä, päästä, pitää, täytyä, tulla, joutua ja tarvita. Aili Flint taas on pitänyt modaalisina kaikkia dynaamisia voimisverbejä, joiden runsautta on joskus pidetty suomen kielen tyypillisenä piirteenä (esimerkiksi ehtiä, viitsiä, raaskia, tarjeta, kehdata).^[4][5][6]

Englannissa modaaliverbejä ovat can ’voi’, may ’saa, saattaa’, must ’täytyy’, shall ’pitää’ ja will (nykyään paremminkin futuurirakenteita muodostava apuverbi, jolla on marginaalisesti myös modaalista käyttöä) sekä niitä vastaavat menneen ajan muodot could, might, should ja would, joita käytetään suomen vastaavien verbien konditionaalimuotojen merkityksessä. Ne eroavat muista verbeistä monin tavoin. Niillä ei ole infinitiiviä eikä -s -päätettä yksikön kolmannessa persoonassa. Niiden yhteydessä ei kielteisissä eikä kysyvissä lauseissa käytetä do -apuverbiä. Niiden yhteydessä pääverbi esiintyy infinitiivissä ilman to -partikkelia.^[7]

Myös saksassa modaaliverbit muodostavat taivutukseltaankin muista verbeistä selvästi erottuvan ryhmän. Niitä ovat dürfen (saada), können (osata, voida), mögen (mahtaa, viitsiä), müssen (täytyä, pakko), sollen (pitää, velvollisuus) ja wollen (tahtoa, haluta). Ne eroavat muista verbeistä muun muassa epäsäännöllisen taivutuksensa perusteella. Niillä ei ole persoonapäätettä yksikön 1. ja 3. persoonassa, eikä niistä voi muodostaa imperatiivia.^[8][9]

Modaaliverbien eräänlaisiksi rajatapauksiksi voidaan laskea verbi brauchen ’tarvita’ (er braucht nicht (zu) kommen ’hänen ei tarvitse tulla’) sekä apuverbit haben ’omata’ ja sein ’olla’, joilla voi olla myös modaalista käyttöä. ”Puolimodaaliverbeiksi” Leibniz-instituutin Systemaattinen kielioppi nimittää zu-infinitiivirakenteiden yhteydessä käytettäviä verbejä pflegen ’pitää tapanaan, tehdä tavallisesti’ (er pflegt zu schweigen ’hän tapaa vaieta’), scheinen ’näyttää’ (es scheint zu atmen ’se näyttää hengittävän’) ja drohen ’uhata’.^[9]